Sarjakuvafestarien satoa

Muutaman viikon työmatkaputken jälkeen oli taas aika sukeltaa sarjakuvan pariiin Helsingin sarjakuvafestareilla.

Jälleen kerran pääsin noudattamaan omaa ajatustani sarjakuvien ostamisesta: kotimaista uutta ja pienkustannetta, ulkomaista suomennettua ja jotain erikoisempaa. Lisäksi jotain divarikamaa.

Uutena kotimaisena ostin JP Ahosen "Kypsyyskokeen" (Villimpi Pohjola 3), johon sain tekijältä aivan mahtavan ninja-nimmarin (ks. Flight). Toivottavasti näemme jatkossa myös ninja-albumin. Villimmän pohjolan opiskelumaailma ja tässä kirjassa sitä seuraava aikuistuminen tuntuvat tutuilta ja kuten takakannessa todetaan hahmoihin pystyy samaistumaan.

Pienlehtitaivaasta lähti mukaani vain kaksi kirjaa, koska en ollut hirveän tyytyväinen tajontaan. Aika moni tekijä oli harmikseni siirtynyt mangatyyliin. P.A. Mannisen "Unisarjakuvia" (Lempo Kustannus, 2011) jatkoi pitkää Mannis-ostosteni sarjaa. Jostain syystä varsinkin Kapteeni Kuolio kuuluu pitkäaikaisiin suosikkeihini. Manninen sanoi, että kustantajalta tulossa ollut laatikko oli ollut hukassa niin, että oli ollut vähällä ettei kirjaa saatu esille. Toinen ostokseni oli Reetta Niemensivun "Aavepianisti ja muita kertomuksia" (Suuri Kurpitsa, 2011). Pidin kovasti hänen esikoisestaan "Lempi ja rakkaus" (Suuri Kurpitsa, 2010).

Kuten aiemmin mainitsin Egmontilta oli tulossa runsaasti uutuuksia. Niistä ostin vain kaksi kiinnostavinta: Edgar P. Jabobs "Miekkakalan salaisuus, Osa 2: Mortimerin pako" (» blogijuttu) ja Parme & Trondheim "Paniikki Atlantilla" (» blogijuttu). Olen viime aikoina lukenut useammankin Blake & Mortimerin, joten halusin lukea ensimmäisen kaksoistarinan kokonaisuudessaan. Olin ollut hieman epäileväinen uusimman Pikon ja Fantasion tyylistä, joten halusin päästä lukemaan sen. Harmikseni se oli liian slapstick-tyylinen.

Erikoisempien ulkomaisten ostokseni tein englantilaisen Nobrow-kustantamon pöydältä: "A Graphic Cosmogony" (2010) ja Luke Pearson "Everything we miss" (2011). Ensimmäinen on kokoelma maailmansyntytarinoita. Kirjassa on 24 piirtäjältä seitsemänsivuinen tarina. Kun näytin kirjaa kotona vaimo totesi osuvasti, että tähän kokoelmaan olisivat tyylinsä puolesta sopineet mainiosti sekä Matti Hagelberg että David B. En tuntenut Nobrow-kustantamon tuotantoa etukäteen, mutta olisin ostanut useammankin kirjan, jos olisi ollut enemmän rahaa (onneksi otan mukaan vain rajatun ostoskassan).

Divariosastolta ostimme tytölleni Jubaa: kaksi Viiviä ja Wagneria sekä yhden Minervan. Itse olen lainannut Jubat lähinnä kirjastosta, mutta lapset lukevat näitä mielellään  useampaankin kertaan. Itselleni ostin Hugo Prattin "Mu - kadonnut manner" (Jalava,  1992) Corto Maltese -kokoelmani jatkoksi. Olisi pitänyt ostaa kaikki nuo albumit tuoreeltaan, sillä uudenveroisen hinta on nykyään aika kova. Sain keväällä Q-teatterin näytelmästä uuden innoituksen palata Cortojen pariin ja totesin albumikokoelmani olevan aika vajavainen.

Kävin kuuntelemassa myös paria keskustelua ja yhtä esitystä. Ensimmäiseksi kuuntelin keskustelua Maijastiina Vileniuksen ja Pertti Jarlan kirjasta "Minä sulle homonyymit näytän", joka perustuu Vileniuksen saman nimiseen graduun. (» linkki). Keskustelussa puhuttiin kielellisestä leikittelystä, mutta Jarla totesi ettei haluaisin Fingerporien perustuvan pelkästään sanaleikkeihin vaan toivoo pystyvänsä tuomaan strippehin muutakin. Itse kirja on melko lähellä gradua, sillä teoriaa ei ole juurikaan voinut karsia.

Seuraavaksi ehdin hetkeksi kymmpikirjastoon kuuntelmaan JP Ahosen haastattelua, ennen kuin piti rynnätä alakertaan Postimuseoon kuuntelemaan Bryan Talbotia. Päällekkäisyys oli harmi, oska keskustelu oli käymässä kiinostavaksi. Ahonen kertoi uransa alusta ja työtavoistaan. Ei vaikuta kovin boheemilta elämäntavalta tehdä 12-15 tuntista työpäivää. Hän sanoikin, että esim. Journalisti-lehdessä ilmestyvän Puskaradio-sarjan käsikirjoitukseen menee noin yksi työpäivä. Kun lähdin, Ahonen oli juuri vastaamassa kysymykseen käsikirjoittamisen ja piirtämisen suhteesta. Olen usein pohdiskellut sarjakuvakäsikirjoittamisen vaikeutta, koska monissa pidempään jatkuvissa sarjoissa näkee, että homma kaatuu usein juuri käsikirjoituksen puutteisiin tai sekavuuteen. Lyhyempien tarnoiden vaatima tiiviys varmasti vaatii huomattavasti aivotyötä.

Talbot piti esitelmän antropomorfismista sarjakuvissa liittyen hänen Grandville-kirjoihinsa (» blogijuttu). Hän esitteli sekä yleistä eläinhahmojen käyttöä että häntä inspiroineita piirtäjiä. Kirjoista löytyykin runsaasti viittauksia muihin teoksiin. Talbotin esityksestä sai myö laajemman käsityksen brittiläisen sarjakuvan historiasta. Kiinnostavaa oli kuulla esimerkiksi 1900-luvun alun brittilehtien kovasta kilpailusta. Daily Mirror oli ensimmäinen brittilehti, joka toi sarjakuvan sivuilleen. Tiger Tim alkoikin houkutella lukijoita ostamaan Daily Mirroria. Vastaiskuna Daily Mail tilasi 1915 oman sarjakuvan: Teddy Tail, joka saikin valtavan suosion, mikä puolestaan sai muutkin lehdet kiinnostumaan sarjakuvista. Kuuluisin näistä on Daily Expressissä vuonna 1920 alkanut Rupert Bear (suomeksi Roope Karhu). Kirjoja on 1970-luvulla julkaissut Otava (» Helmet). Roope Karhu on myös esiintynyt televisiossa.

Seikkailuja ja paljon höpinää

Edgar P. Jacobs: Blake & Mortimer

Blake (tiedustelu-upseeri) ja Mortimer (tiedemies) törmäävät omituiseen tapahtumaan ja päätyvät huiman seikkailun jälkeen pahiksen jäljille, joka useimmiten on eversti Olrik.

Historiaa

Blake ja Mortimer -sarjan loi belgialainen Edgar P. Jacobs. Ensimmäinen albumi "Le Secret de l'Espadon, Tome 1" ilmestyi vuonna 1950 ja viimeinen, eli yhdestoista, Jacobsin valmiiksi saama "Les trois Formules du Professeur Sato, Tome 1: Mortimer à Tokyo" vuonna 1977. Sarja on siis kylmän sodan aikainen tuote, mikä näkyykin juonissa.

Bob de Moor, Barelli-sarjan tekijä, viimeisteli Jacobsilta kesken jääneen "Les trois Formules du Professeur Sato, Tome 2: Mortimer contre Mortimer" -kirja, joka ilmestyi vuonna 1990.

Sarjassa on sittemmin ilmestynyt seitsemän albumia ranskaksi useiden eri. Englanniksi kuudes on työn alla.

Suomeksi on ilmestynyt vain hajanaisia tarinoita: vuonna 1989 Jalavalta "Aikakone" (9. tarina),  vuonna 1990 Semiciltä "Keltainen merkki" (6.) ja "S.O.S. meteoreita" (8.). Vuonna 2010 Egmont uskaltautui jälleen aloittamaan sarjan julkaisun. Nyt aloitettiin ensimmäisestä tarinasta "Miekkakalan salaisuus, Osa 1: Uskomaton takaa-ajo", jolle on tulossa jatkoa tänä vuonna (julkaisupäiväksi ilmoitettu 14.9.2011).

Mikäli sarja kiinnostaa, pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy kaikki suomennetut, yhdeksän englanninkielistä, kaksi ranskankielistä ja yksi ruotsinkielinen albumi sekä englanninkielinen CD-ROM-versio "Aikakoneesta".

Seikkailut

Näissä tarinoissa eletään (edelleen) kylmän sodan aikaa: hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Tietyllä tavalla Blaken ja Mortimerin maailma muistuttaa James Bondin maailmaa, jossa pahat tiedemiehet yrittävät tuhota tai alistaa maailman mahtavilla keksinnöillään. Ensimmäinen Ian Flemingin James Bond -kirja "Casino Royal" ilmestyikin 1953 vain kolme vuotta ensimmäisen Blake ja Mortimer -albumin jälkeen.

Brittiläistä imperiumilla, jota Blake ja Mortimer puolustavat, on useimmiten vastassaan paha valtio, jota ei ole useinkaan nimetty todellisen maan mukaan. Arkkivihollinen eversti Olrik on tyypillisesti etsiytynyt tämän valtion palvelukseen ja kohta albumista toiseen päähenkilömme. Tarinoiden lopussa Olrik onnistuu pakenemaan ja vannoo kostoa.

Miekkakalan salaisuuden ensimmäisessä osassa juoni ei vielä saa pääosaa, koska suuri osa albumista on takaa-ajoa. Myöhemmissä kirjoissa juoni kiemuroinen korostuu.

Kuten niin montaa muutakin vanhaa ja suosittua albumisarjan kohdalla, myös Blakea ja Mortimeria jatkavat nyt uudet tekijät. He ovat pysytelleet uskollisina alkuperäiselle tyylille. Piirrostyylissä ei juuri huomaa muutosta ja, mikä tärkeintä, juonien taso ei mielestäni ole päässyt lässähtämään. Hatun noston arvoinen suoritus uudemmilta tekijöiltä, jotka eivät tosiaankaan ole olleet mitään aloittelijoita:

• Van Hamme: mm. Thorgal, Chninkel, XIII ja Largo Winch
• Benoît (mukana tekemässä): mm. Tintti, Veikko, Tette ja Jykke, Barelli, Alix, Yoko Tsuno
• Yves Sente: mm. Thorgal
• André Juillard: työskennellyt Jacques Martinin (Alixin tekijä) kanssa

Futuristista tiedettä, perinteiset arvot

Eräs Blake ja Mortimerin tunnusomaisimpia piirteitä (tekstin määrän jälkeen) on uskomattomien keksintöjen vilinä: raketteja, tietokoneita, aikakone, sääkone, supersukellusvene, jne. Sankareista ja pahiksista puolet on sotilaita/agentteja ja toinen puoli tiedemiehiä. Mortimer on fyysikko, mutta joutuu sekaantumaan kaikenlaiseen tieteeseen.Usko tieteen voimaan on sarjassa hyvin vahva.

Blake ja Mortimer ei ole kaikkien sarjakuvaa. Sarjalle on tyypillistä runsas, jopa aivan liiallinen, selittäminen. Tarinat ovat sen verran monimutkaisia, että syitä ja seurauksia sekä kaiken takana olevaa historiaa, käydään läpi erittäin perusteellisesti. Albumin lukeminen vaati aikaa ja paneutumista. Lisäksi kirjat ovat hyvin vakavia. Sekä päähenkilöt että konnat ovat asiat tosissaan, eivätkä heittele sutkauksia tai vitsejä seikkailujen lomaan. Sarjasta myös puuttuvat koomisen hauskat hahmot

Blaken ja Mortimerin seikkailuissa naiset ovat olleet lähinnä ohikulkijoiden roolissa. Vuonna 2000 ilmestyneessä "La machination Voronov" -kirjassa neuvostotiedenainen Nastasia saa puheroolin. Häntä pelastetaan ja ainakin kirjassa "Le sanctuaire du Gondwana" hän pääsee tekemään tiedettäkin. "Les sarcophages du 6e continent " kirjoissa käsitellään Mortimerin nuoruutta ja rakkautta intialaiseen neitoon, jolla on kirjoissa merkittävä rooli (jätetään juonipaljastus väliin tällä kertaa). Uudet tekijät (Sente & Juillard) ovat siis ottaneet lyhyen askeleen kohti tasa-arvoa.

Tekstaus: käsin vai koneella?

Luin äskettäin "Aikakone"-tarinan ruotsiksi ("Den djävulska fällan"), jonka olin ostanut ennen kuin Blakea ja Mortimeria oli ruvettu suomentamaan. Ruotsinkielisen painoksen tekstaus on aika huonoa, mm. "t" ja "l" eivät kunnolla erotu toisistaan ja sananvälit ovat aika viitteellisiä. Oli aika raskas lukukokemus. Semicin 1990 julkaiseman suomenkielinen versio on tekstattu huolimattomasti, mikä ei sovi näin runsastekstisiin kirjoihin. Egmontin uudessa kirjassa tekstit on ladottu koneella, mikä on toki selkeälukuista, mutta aika tyhmän näköistä. Kuplissa on paikoitellen aika suuret tyhjät reunukset tekstin ympärillä. Paras minun lukemani jälki löytyy englanninkielisistä painoksista. Näin laajamittainen huolellinen käsityö tullee aika kalliiksi.

Linkkejä 

Miekkakalan salaisuus osa 1:n arvostelu kvaak.fi:ssä.
Ranskankielinen Blaken ja Mortimerin kotisivu.
Kimmo Lakoman julkaisuluettelo.

Lopuksi hieman triviaa

Blaken ja Mortimerin arkkivihollinen on saanut piirteensä ja tyylinsä Jacobsilta itseltään. Vai mitä mieltä olette?

Jacobs on ottanut ystävistään Jacques Laudysta ja Jacques Von Melkebekestä mallia piirtäessään Blaken ja Mortimerin.

Lompakko natisee

Huomasin, että reilu viikko sitten Egmont Kustannus oli ilmoittanyt syksyn julkaisujen päivämääriä. Tässä muutamia, jotka minua kiinnostavat:  

1.9.2011
Incal (blogijuttu tulossa)

14.9.2011
Blake ja Mortimer: Miekkakalan salaisuus 2 (blogijuttu ilmestyy 8.9.2011)
Sillage 4: Pirun merkki
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 4: Paniikki Atlantilla (» blogijuttu)
Yoko Tsuno 18: Paholaisen palvelijatar

Nämä julkaisut sattuvat lompakon kannalta hieman pahaan aikaa, koska Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat 16.-18.9.2011.

Egmontin julkaisuilmoitus.

Steampunkia ranskalaisessa maailmassa

Bryan Talbot: Grandville, Jonathan Cape, 2009. Englanninkielinen

Tieteis-romanttinen rikostarina, jossa kovapintainen Scotland Yardin tarkastaja LeBrock selvittää omituista rikosta.LeBrockin tutkimukset kietoutuvat Britannian ja Ranskan politiikkaan ja johtavat aivan yhteiskunnan huipulle.

Mitä on steampunk?

Steampunk on tieteis- ja fantasiakirjallisuuden laji, jossa tapahtumat sijoittuvat rinnakkaistodellisuuteen. Tyypillisesti tapahtumapaikkana on viktoriaaristyylinen Britannia. Tässä todellisuudessa höyrykoneet pitävät maailman liikkeellä. Steampunk on eräänlaista nyky-Verneä, jossa romanttisemmat höyrykoneet ja mekaaniset vempleet ovat korvanneet sähkölaitteet.

Bryan Talbot on piirtänyt ihmiset eläinhahmoisina ja ottanut vaikutteita mm.  ranskalaiselta Jean Ignace Isidore Gérardilta (1803-1847), joka käytti nimimerkkiä J. J. Grandville. Albert Robidalta (1848-1926) hän taas on ottanut vaikutteita 1800-luvun kuvitelmista 2000-luvun maailmasta.

Jean Ignace Isidore Gérard: from "The Public and Private
Life of Animals"

Grandville

Albert Robida: La Sortie de l'opéra en l'an 2000

"Grandvillen" maailmassa Ranska ja Napoleon valloittivat koko Euroopan 200 vuotta siiten. Britannian Sosialistinen Tasavalta on itsenäistynyt 23 vuotta sitten. Tarinan sankari tarkastaja LeBrock (mäyrä) matkaa läntisen maailman keskustaan Grandvilleen eli Pariisiin etsimään ratkaisua kummaliseen henkirikokseen. Matkaa taitetaan luonnollisesti höyryjunalla kanaalisiltaa pitkin.

Maisemat ja kaupungit ovat savuisia ja värit ruskehtavia. Hienompien alueiden arkkitehtuuri on art nouveuta, johon Pariisin metron "Metropolitain"-kyltit istuvat hyvin. Köyhemmät alueet ovat kuin teollistumisen alkuajoilta.

Minua, tieteiskirjallisuuden ystävänä, ovat aina houkutelleet "Entä, jos?" -tarinat. Talbotin maailmasta tulee mieleen mm. William Gibsonin "The Difference Engine", jossa Babbagen laskukone oli saatu aikoinaan toimimaan ja se oli mullistanut maailman. Talbotin kirjan sivuilla voi nähdä mm. höyrykäyttöisiä robotteja.

Tarinassa maailmanpolitiikka on pistetty täysin uusiksi: Ranskaa hallitsee keisari Napoleon XII. Talbot on siis antanut itselleen melko vapaat kädet tarinan kehittelyyn.

Pidin tästä kirjasta ja kuvamaailmasta siitä huolimatta, että en ole Talbotin väritystyylin ystävä. En kuitenkaan suosittele kirjaa nuoremmille lukijoille, koska se on melko väkivaltainen. Alkulehdelle on tosin lisätty huomautus: "No animals were harmed in the making of this book".

Bryan Talbotin haastattelu SteamPunk Magazinessa.
Talbot on tulossa vieraaksi myös Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

Lisäys: Talbot esiintyy postimuseossa lauantaina 17.9.2011 klo 15 aiheena "Grandville ja antropomorfia" (ohjelma on englanniksi).

"Grandvillelle" on ilmestynyt 2010 jatko-osa: "Grandville: Mon Amour". Seuraava osa "Grandville: Bête Noire" on työn alla.

Matka täysin vieraaseen maahan

Shaun Tan: The Arrival, Hodder Children's Books, 2007.

Isä lähtee etsimään perheelleen parempaa elämää täysin vieraasta maasta. Hän joutuu oppimaan kaiken uudelleen, koska jopa ruoka-aineet ja ruoanlaittovälineet on aivan vieraita.

Tämä on erittäin visuaalinen kirja. Siinä ei puhuta lainkaan, mikä vain korostaa kuvien kauneutta. Kuvat ovat kuin vanhoja kellastuneita mustavalkoisia valokuvia albumissa. Vaikka "The Arrival" on näyttäisi olevan usein luokiteltu lastenkirjaksi, se on ehdottomasti myös aikuisten kirja.

Kirjassa perheen isä lähtee köyhästä ja sanoinkuvaamattomia kauhujen valtaamasta kotikaupungistaan etsimään perheelleen parempaa elämää. Hän matkustaa laivalla tuntemattomaan kaupunkiin, joka tuo pilvenpiirtäjineen lukijalle ensimmäiseksi mieleen New Yorkin. Tämä kaukainen ja vieras maa on kuitenkin kuvitettu mitä mielikuvituksellisemmilla esineillä, asioilla ja olioilla. Lukijakaan ei tunnista mitään tuttua uuden kaupungin kaduilta ja joutuu päähenkilön tavoin oppimaan kaiken alusta pitäen kuin lapsi. Paikalliset asukkaat ja erityisesti muut maahanmuuttajat auttavat häntä ostamaan ruokaa ja käyttämään tuntemattomia keittiövälineitä. Isän pitää löytää asunto ja työtä, jotta hän voisi kutsua vaimonsa ja tyttärensä uuteen maahan.

Vaikka "The Arrival" lumoaa kuvillaan, se myös pistää todella miettimään. Australialainen Tan on löytänyt tavan, jolla kuvata sitä, miten maahanmuuttaja voi kokea kaiken ympärillään näkemänsä vieraaksi ja oudoksi. Myös kaipaus on lähes käsinkosketeltavaa.

Tarinassa tavataan myös muita maahanmuuttajia, jotka kertovat omat tarinansa. Kunkin tarina on kuin vilkaisu kertojan omaan valokuva-albumiin. Hieman utopistinen tämä kirja on sillä pahuutta tai epäystävällisyyttä uudessa maassa ei kohdata vaan muut maahanmuuttajat auttavat ystävällisesti uutta tulijaa muistaen omat kokemuksensa.

"The Arrival" on voittanut useita palkintoja sekä Australiassa että ympäri maailman. Esimerkiksi ruotsinkielinen versio ("Ankomsten", Kabusa Böcker, 2010) voitti Peter Pan -palkinnon. "The Arrivalista" on tehty myös teatterisovitus.

Klikkaa isommaksi

Punainen supersankari

Mark Millar, Dave Johnson, Kilian Plunkett, Andrew Robinson, Walden Wong: Superman, Red Son, DC Comics, 2009.

Vasta vauvaikäinen Kal-L pelastuu tuhoutuvalta Krypton-planeetalta, kun hänen isänsä lähettää hänet kaukaiselle Maa-planeetalle. Hänen rakettinsa laskeutuu vuonna 1938 syrjäiselle maaseudulle Ukrainaan, missä maanviljelijäperhe löytää ja kasvattaa hänet. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänestä tulee teräsmies, Neuvostoliiton sotilasmahdin symboli.Yhdysvaltain hallitus yrittää tohtori Lex Luthorin avulla kukistaa tuon kaikkien työläisten sankarin. Myöhemmin Stalinin kuollessa hänestä tulee Neuvostoliiton presidentti.

Yleensä jätän amerikkalaiset supersankarisarjakuvat omaan arvoonsa. Olen jopa ollut hieman pöyristynyt siitä, että muutamissa helsinkiläisissä sarjakuvakaupoissa "supersankarimössö" on saanut liikaa tilaa.

Törmasin tähän kirjaan Itäkeskuksen kirjastossa ja seuraavana päivänä päätin tilata sen omaksi. Tässä kirjassa pistetään perinteinen Teräsmies-maailma uusiksi tavalla, joka tuo mieleen Émile Bravon "Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua" -kirjan (ks. blogiteksti). Tietyllä tavallahan teräsmiehestä on tullut kaikkien tuntema satu (siis jaettua kulttuurista kuvastoa[1]).

Vaikka piirrosjälki on supersankarityylistä, on tekijöitä selvästi inspiroinut sosialistinen realismi ja neuvostojulistetyyli. Varsinkin kansikuva ja lukujen alkulehdet ovat näyttäviä. Kannattaa huomioida myös uudelleen muotoiltu Teräsmies-logo työkaluineen. Minulla on kirjasta deluxe-painos, jonka lopussa on kiinnostava kokoelma tekijöiden luonnoksia.

Tarina on saanut myös poliittisia ulottuvuuksia kylmän sodan asetelmista. Hyvän ja pahan taistelusta on tullut enemmänkin idän ja lännen kamppailua. Klassiset teräsmieshenkilöt seikkailevat tässäkin tarinassa. Lex Luthor käyttää lännen resursseja Teräsmiehen kukistamisyrityksiinsä. Luonnollisestikaan hän ei kahda mitään keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Hän mm. yrittää saada aikaan lännen oman teräsmiehen, jonka rinnassa komeilee "US"-logo. Lontookin saa oman osansa supersankarien taistellessa ja Luthorin ampuessa risteilyohjuksia Cityyn. Toinen mielenkiintoinen hahmo kirjassa on Batman, joka taistelee neuvostohallintoa ja Teräsmiestä vastaan. Hänellä on päähineenään lepakonkorvainen karvalakki, jota Dave Johnson kommentoi luonnoksissa seuraavasti:

"I took a lot of crap from friends about this hat. But I still like the design. Russia is cold. Why can't Batman have a warm hat?"

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka jaksavat sen väistämättömän supersankarimaisen piirrostyylin. Postmoderni käsittelytapa nostaa tarinan huomattavasti perinteisen Teräsmies-kirjan yläpuolelle.

[1] Kaarina Koski, "Mediakulttuurin murros, YouTube ja folklore", Elore, 2011.

Miksi?