Punainen supersankari

Mark Millar, Dave Johnson, Kilian Plunkett, Andrew Robinson, Walden Wong: Superman, Red Son, DC Comics, 2009.

Vasta vauvaikäinen Kal-L pelastuu tuhoutuvalta Krypton-planeetalta, kun hänen isänsä lähettää hänet kaukaiselle Maa-planeetalle. Hänen rakettinsa laskeutuu vuonna 1938 syrjäiselle maaseudulle Ukrainaan, missä maanviljelijäperhe löytää ja kasvattaa hänet. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänestä tulee teräsmies, Neuvostoliiton sotilasmahdin symboli.Yhdysvaltain hallitus yrittää tohtori Lex Luthorin avulla kukistaa tuon kaikkien työläisten sankarin. Myöhemmin Stalinin kuollessa hänestä tulee Neuvostoliiton presidentti.

Yleensä jätän amerikkalaiset supersankarisarjakuvat omaan arvoonsa. Olen jopa ollut hieman pöyristynyt siitä, että muutamissa helsinkiläisissä sarjakuvakaupoissa "supersankarimössö" on saanut liikaa tilaa.

Törmasin tähän kirjaan Itäkeskuksen kirjastossa ja seuraavana päivänä päätin tilata sen omaksi. Tässä kirjassa pistetään perinteinen Teräsmies-maailma uusiksi tavalla, joka tuo mieleen Émile Bravon "Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua" -kirjan (ks. blogiteksti). Tietyllä tavallahan teräsmiehestä on tullut kaikkien tuntema satu (siis jaettua kulttuurista kuvastoa[1]).

Vaikka piirrosjälki on supersankarityylistä, on tekijöitä selvästi inspiroinut sosialistinen realismi ja neuvostojulistetyyli. Varsinkin kansikuva ja lukujen alkulehdet ovat näyttäviä. Kannattaa huomioida myös uudelleen muotoiltu Teräsmies-logo työkaluineen. Minulla on kirjasta deluxe-painos, jonka lopussa on kiinnostava kokoelma tekijöiden luonnoksia.

Tarina on saanut myös poliittisia ulottuvuuksia kylmän sodan asetelmista. Hyvän ja pahan taistelusta on tullut enemmänkin idän ja lännen kamppailua. Klassiset teräsmieshenkilöt seikkailevat tässäkin tarinassa. Lex Luthor käyttää lännen resursseja Teräsmiehen kukistamisyrityksiinsä. Luonnollisestikaan hän ei kahda mitään keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Hän mm. yrittää saada aikaan lännen oman teräsmiehen, jonka rinnassa komeilee "US"-logo. Lontookin saa oman osansa supersankarien taistellessa ja Luthorin ampuessa risteilyohjuksia Cityyn. Toinen mielenkiintoinen hahmo kirjassa on Batman, joka taistelee neuvostohallintoa ja Teräsmiestä vastaan. Hänellä on päähineenään lepakonkorvainen karvalakki, jota Dave Johnson kommentoi luonnoksissa seuraavasti:

"I took a lot of crap from friends about this hat. But I still like the design. Russia is cold. Why can't Batman have a warm hat?"

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka jaksavat sen väistämättömän supersankarimaisen piirrostyylin. Postmoderni käsittelytapa nostaa tarinan huomattavasti perinteisen Teräsmies-kirjan yläpuolelle.

[1] Kaarina Koski, "Mediakulttuurin murros, YouTube ja folklore", Elore, 2011.

Miksi?

Kiukaasta nousee Urho Kekkosen piinattu haamu

Matti Hagelberg: Kekkonen, Otava, 2004.

Massiivinen, vaikkakin hieman kiistanalainen, elämäkerta Urho Kekkosen elämästä.

Rakastan Matti Hagelbergin raaputuksia. Ihastuin niihin 90-luvun alussa BEM-sarjan myötä.

Hagelberg siis tekee kuvansa raapekartongille: musta levy, josta saa raaputtamalla valkoisen esiin.

Kirjan alkusivuilla Hagelberg kuvaa kuinka Kekkosen piinattu haamu nousee löylynä kiukaasta ja käskee kirjoittaa elämäkertansa. Hagelberg kertookin kirjassa Kekkosen legendan, joka on huomattavasti elämää suurempi.

Kekkosen tarinaan on tosipohjaisten tapahtumien lisäksi lainattu laidasta laitaan historiallisia, kuvitteellisia sekä populaarikultturista lainattuja kertomuksia. Valas nielaisee Kekkosen kalastusreissulla Islannissa. Lapsi-Kekkonen ajelehtii kaislavenessä Kymijoessa, minkä jälkeen oravat ottavat hänet kasvatikseen ja hänestä tulee oravain Urho Kekkonen. Laskeuduttuaan ensimmäisenä ihmisenä kuuhun Kekkonen toteaa: "Kansalaiset medborgare" ja Kekkonen käy Elviksen luona valtiovierailulla.

Ainakin minuun puree Hagelbergin kuivakka ja absurdi huumori. Lisäksi minäkin olen elänyt koko lapsuuteni ja kouluaikani Kekkoslandiassa. Kekkonen on mitä sopivin legendojen kohde, sillä mitäpä ei maan isä olisi voinut tehdä: kekkonen tekee asioita. Jotenkin en voi olla vetämättä yhtäläisyyksiä tähän.

"Kekkonen" on kerännyt lukuisia palkintoja (esim. saanut Kultahuipun 2005 sekä julkaisugrafiikka- että kuva ja kuvitus -sarjoissa ja saanut Lempi Grand Prixin Kemin sarjakuvafestivaaleilla 2005). Kirja on käännetty ainakin ruotsiksi ja ranskaksi. Olisikin mielenkiintoista kuulla, miltä Kekkos-legenda tuntuu ilman omakohtaisia Kekkos-kokemuksia.

Mitä on suomalainen sarjakuva?

Kävin eilen Taiteiden yönä kuuntelemassa paneelikeskustelua Kansalliskirjastossa. Aiheena oli suomalainen sarjakuva.

Panelin vetäjänä oli Juhani Tolvanen ja keskustelijoina sarjakuvantekijät Timo Mäkelä (mm. Hesarin "Minun elämäni"), Maria Björklund (mm. Nyt-liitteen "Planeetta Z") ja M.A. Jeskanen (tuore "Perkele"-kirja) sekä sarjakuvan tutkija Heikki Kaukoranta (mm. "Sarjakuvat"-kirja Kemppisen kanssa).

Ensimmäinen vetäjän kysymys panelisteille oli, että mikä on ensimmäinen heidän lukemansa suomalaiseksi tiedostamansa sarjakuva. Se oli kaikille vaikea kysymys. Pohdin itsekin asiaa ja päädyin samaan vastaukseen kuin Jeskanen eli Joonakseen. Myös Björklundin vastaus olisi voinut olla omani: Non-Stopin sisäkansien yksisivuiset tarinat. Mäkelän ja Kaukorannan ensimmäiset sarjakuvat olivat luonnollisesti huomattavasti vanhempia: Puupää yms.

Myöhemmin keskustelussa päädyttiin puhumaan suomalaisen sarjakuvan olemuksesta ja tulevaisuudesta. Yksi keskustelussa esiin nousseista havainnoista oli se, että lähes kaikki suomalainen sarjakuva on jotain muuta kuin ns. main stream -sarjakuvaa. Esimerkiksi ranskalaisella sarjakuvalla on niin vahvat perinteet, että ne muokkaavat uutta sarjakuvaa. Kaikki keskustelijat pitivät suomalaisten piirtäjien vahvuutena sitä, että he tekevät sarjakuvaa mistä ja miten huvittaa. Osa suomalaisesta huippusarjakuvasta onkin tietynlaista taidesarjakuvaa.

Mikä sitten tekee sarjakuvasta suomalaisen? Jälleen vaikea kysymys. Yksi vastaus: siinä kuvataan omia asioita joita nähdää ympärillä, eikä käytetä muualta kopioituja kliseitä (esim. amerikkalaisia vesiposteja). Lisäksi korostettiin kaavoihinkangistumatonta asioiden käsittelyä.

Tulevaisuuspohdinnoissa päädyttiin arvelemaan, että erilaiset sarjakuvagenret saattavat lisääntyä Suomessa. Jo nyt on ollut havaittavissa, että esimerkiksi Suomi-manga on ollut kovassa nousussa ja sillä on paljon uusia tekijöitä. Ilmaan heitettiin ajatus, että myös korkeatasoista suomalaista supersankarisarjakuvaa voisi olla tulevaisuudessa. Kysymyksessään Tolvanen pyysi mielipiteitä suomalaisesta sarjakuvasta 40 vuoden kuluttua.

Kysymys sarjakuvablogeista jakoi keskustelijoiden mielipiteet jyrkästi. Björklund esimerkiksi kertoi lukevansa niin paljon sarjakuvaa netissä, että hän ostaa huomattavasti vähemmän painettua sarjakuvaa kuin ennen. Jeskanen taas totesi, ettei lue lainkaan blogisarjakuvaa, koska hyvien sarjakuvien seulominen kaiken roskan seasta on liian työlästä. Toisaalta hän arveli ehkä itse julkaisevansa jotain blogimuodossa. Mäkelä oli kommenteissaan vielä huomattavasti tylympi toteamalla, että "Internet on Perkeleestä". Oli mielenkiintoista kuulla, että Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla kaikkien on luotava sarjakuvablogi.

Onnea 100-vuotiaalle suomalaiselle sarjakuvalle. Käykäähän pistäytymässä Kansalliskirjastossa ihailemassa arkkitehtuuria ja juhlanäyttelyä. Myös Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat pian.

Flight - Lennokkaita antologioita

Kazu Kibuishi (toim.): Flight, Volume Eight, Random House, 2011. Englanninkielinen

Upean sarjakuva-antologian viimeinen osa.

Flight-antologioiden sarja alkoi 2004 lentämiseen liittyvien tarinoiden kokoelmana, jonka Kazu Kubuishi aloitti omien ja ystäviensä töiden esittelyyn. Vähitellen sarja sai vauhtia ja kirjat kasvoivat.

Flightin tekemiseen osallistuneilta piirtäjiltä on ilmestynyt useita sarjakuvakirjoja, joten sarjan alkuperäinen tavoite on täyttynyt. Yksi Flightista vauhtia saaneista sarjoista on Kibuishin oma "Copper" (Graphix, 2010). Yksi kirja on julkaistu (ja ostettukin meille). Copperia pääsee lukemaan myös verkossa. Suosittelen!

Flightissa on ilmestynyt myös suomalaisen JP Ahosen töitä. Hänen ninja-sarjansa (päähenkilönä Kenneth Shuri, joka on ammattistaan huolimatta melko tavallinen isä) on poikani suosikki. Yleisesti Flight on ollut koko perheelle mieleen.

Vaikka sarjan taso hieman vaihtelee, pidän kaikkia kirjoja ehdottomasti lukemisen arvoisina. On vaikea edes sanoa mitä osaa pitäisin ehdottomasti parhaana. Tarinat ja tyylit ovat erittäin vaihtelevia. Aivan kaikki tarinat eivät ole minua kiinnostaneet, mutta pääsääntöisesti ne ovat olleet erinomaisia. Useimmat tarinat ovat itsenäisiä, mutta mm. Michael Gagnén Rex-ketun tarina ("Saga of Rex") jatkui monessa kirjassa. Kirjojen sivumäärät vaihtelevat ykkösosan 208 sivusta kakkososan 432 sivuun.

Jos jotain ikävää pitäisi sanoa, niin toteaisin, että sarjaan jää koukkuun. Jos ostaa yhden, niin pian haluaa jo toisen... Flightit olen joko ostanut Akateemisesta kirjakaupasta tai tilannut Amazonista. Seitsemän ensimmäistä osaa löytyy myös pääkaupunkiseudun kirjastoista, mutta vain yksi kappale kutakin.

Katso näytteitä tarinoista: Volume One, Volume Two, Volume Three, Volume Four, Volume Five, Volume Six, Volume Seven
Kvaak.fi:stä löytyy arvosteluja sarjasta: Volume Four, Volume Five.

Hyviä uutisia Ruudun ja Non-Stopin ystäville

Kävin pari päivää sitten Kulkukatin pojassa ja liikkeen pitäjä kertoi, että oli myynyt Kallion kirjastolle täydet sarjat sekä Ruutua että Non-Stopia. Aikovat kuulemma sidotuttaa kirjoiksi.

Aikanaan molemmat lehdet hemmottelivat suomalaisia lukijoita suomennetulla eurooppalaisella laatusarjakuvalla. Osa tarinoista on myöhemmin julkaistu myös erillisinä albumeina, mutta osa löytyy vain näiden lehtien sivuilta.

Itse kiertelin noin kymmenvuotiaana Helsingin divareita ja keräsin itselleni kaikki nämä lehdet. Ne ovat olleet meidät perheessä kovassa käytössä, mikä näkyykin lehtien kunnossa. Varsinkin Ruudut, joiden kannet ovat ohutta paperia, ovat kärsineet.

Vihje kaikille hyviksi vanhemmiksi/puolisoiksi haluaville: kun lapsi/puoliso sairastuu ja joutuu makaamaan sängyssä potemassa, käy lainaamassa kirjastosta näitä sidoksia viihteeksi (sitten aikanaan). On testattu!

Kirjoja odotellessa voi vaikka selailla Ruutujen ja Non-Stopien sisällysluetteloa.

Piko ja Fantasio muiden kuin Franquinin piirtämänä

Hyvien ja suosittujen sarjojen jatkaminen muiden piirtäminä ja käsikirjoittamina on aina vaikeaa. Nämä uudet versiot saattavat jakaa mielipiteet. Joskus taas niitä pidetään yksimielisesti surkeina.

Minulle Franquin on ollut se ainoa ja oikea Pikon ja Fantasion piirtäjä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Olen lukenut Pikoa ja Fantasiota arviolta vuosien 1975-76 vaihteesta. Muistan vieläkin, kun kävimme uudenvuodenjuhlissa paikassa, jossa oli hyllyssä Ruutu-nimisiä (ja varmaan myös Non Stop-) sarjakuvalehtiä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Muistan tuolta kyläreissulta ainoastaan "Z niin kuin Zorbul" -tarinan (Ruutu, 1974). Voin vain kuvitella kuinka hankalaa minut oli saada aamuyöstä lähtemään kotiin.

Muiden piirtäjien esiinmarssi alkaa Fournierista, jolle Franquin 1967 antoi Piko ja Fantasion tekemisen. Fournier teki 1970-luvulla useita albumeita, joista vain kaksi on suomennettu. Lainasin tuoreeltaan molemmat kirjastosta, mutta en innostunut. Palasin mieluummin vanhojen tarinoiden pariin.

Seuraavaksi Cauvin & Nic jatkoivat sarjaa. En ole tainnut edes kunnolla lukea noita kirjoja.

Kiinnostukseni uusiin Pikoihin ja Fantasioihin herätti Tome & Janry. Heidän tarinoistaan olen eniten pitänyt "Karkotettujen laaksosta", joka on aika löyhä jatko "Kauhun kyydissä" -tarinaan, josta en paljon perusta. Ostin sen ruotsiksi (ilmestyi aiemmin) ja teimme vaimon kanssa appiukolle syntymäpäivälahjaksi itse käännöksen. Liimasimme kuplien päälle tarrat, joihin vaimo tekstasi suomenkieliset tekstit. Erikoisin Tomen & Janry albumeista on "Kone joka näki unia", koska se sijoittuu huomattavasti realistisempaan maailmaan kuin aiemmat Pikot ja Fantasiot. Siinä jopa rakastutaan.

Morvan & Munuera eivät aivan päässeet Tomen & Janryn tasolle ja heidän jälkensä on saanut vaikutteita mangasta. He kaiketi vielä jatkavat Pikon ja Fantasion tekemistä.

Hämmästyin, kun näin vuonna 2009 R-kioskin hyllyssä Tempo-lehden (lehtikokoinen), jossa oli täysin tuntemattoman Vehlmann & Yoann -parin tekele "Kivijättiläiset". Kyseessä oli rankalaisen kustantajan "Spirou One-Shot" -sarja, jossa eri tekijät tekisivät kukin yhden albumin. Ostin molemmat Egmontin Tempo-lehdet lähinnä kuriositeettina. Olen tyytyväinen siitä, että myöhemmin Egmont palasi albumikokoon.

Vuonna 2010 Egmont julkaisi kaksi albumia, jotka sijoittuvat ajallisesti ensimmäisiksi tarinoiksi toisen maailmansodan aikoihin (Piko on vielä oikea pikkolo, ks. kuva ylhäällä): "Nuoren sankarin päiväkirja" (Émile Bravo, ks. Kääpiökarhut pulassa) ja "Tummanvihreä pikkolopoika" (Yann & Schwartz). Jälkimmäistä en ollut saada ostettua, koska jouduin juoksemaan kaupasta toiseen ennen kuin löysin omani Fantasiapelien sarjakuvahyllystä. Pohdiskelin ensin johtuiko huono saatavuus kansikuvasta: Piko roikkuu natsilipusta. Sittemmin kirjaa on kyllä näkynyt hyllyissä normaalisti.

Nämä kaksi kirjaa ovat mielestäni parhaat Pikot ja Fantasiot sitten Franquinin. Fantasio on molemmissa tarinoissa hieman liian nolo (erityisesti "Nuoren sankarin päiväkirjassa"). "Tummanvihreä pikkolopoika" on näistä kahdesta parempi, vaikka siinä on hieman liikaa kikkailtu sarjakuvaviittauksilla.

Toivottavasti sarja vielä jatkuu. Seuraava suomennettava kirja tosin lienee "Panique en Atlantique" (Parme & Trondheim), jonka piirrostyyli poikeaa huomattavasti perinteisestä Pikosta ja Fantasiosta, mutta Trondheim kuulostaa lupaavalta.

Päivitys 4.9.2011: Egmontin ilmoittama julkaisupäivä "Paniikki Atlantilla" -albumille on 14.9.2011.


Suomessa julkaistujen Pikojen ja Fantasioiden tiedot löytyvät kätevästi Kimmo Lakoman sarjakuvaluettelosta.

Mummovoimaa

Anni Nykänen: Mummo, Sammakko, 2010. 

Strippisarjakuva mummosta, joka "pistää mutkat suoriksi ja asiat ojennukseen".

Minulla oli mummo, joka aina jatkoi mansikkahilloa vedellä. Kaverini mummo, evakkokarjalainen, aina valitteli, että ei ollut oikein mitään tarjottavaa (pöydässä oli vain noin kymmentä lajia). Nykymummot eivät enää noudata perinteistä mummouden mallia, mutta onneksi on vielä Nykäsen piirtämä Mummo.

Mummo on perinteinen, ehkä hieman ilkikurinen, suorasanainen eikä hämmästy mistään. Mummo jopa paljastaa mummouden saloja: kuinka pitää rynnätä suojatielle viimeisillä vihreillä, jotta voi sitten köpötellä hitaasti yli (katso). Hän myös seuraa aikaansa: fasebuukkaa, tsumpaa, vesijuoksee ja pitää muotiplokia. Mutta mikä tärkeintä, Mummo huolehtii kaikkien riittävästä ruoansaannista: "Syö, että jaksat".

Kun toin kirjan kotiin, jouduin odottamaan vuoroa. Vaimo ja lapset halusivat lukea sen ensin. Olisi kaiketi pitänyt lukittautua heti vessaan sen kanssa.

Anni Nykäsen Mummo seikkailee luonnollisesti myös netissä, koska strippi sai alkunsa sarjakuvablogina. (blogi täydentää kirjaa).
Mummon arvostelu Kvaak.fi:ssä

Tabary on poissa

Jean Tabary kuoli 81-vuotiaana toissapäivänä eli 19.8.2011. Hänet tunnetaan parhaiten Ahmed Ahneen (ranskaksi Iznogoud) luojana. Suomeksi häneltä on julkaistu myös yksi Valentin Vaeltaja (Valentin le Vagabond) -tarina Ruudussa 1975, mutta ainakaan minua se sytyttänyt.

Lyhyissä ja tiiviissä Ahmed Ahne -tarinoissa Ahmed Ahne yrittää epätoivoisesti päästä kalifiksi kalifin (eli Harun El Pullahin) paikalle. Ahneen palvelija Saunabad joutuu kerta toisensa jälkeen seuraamaan vierestä kuinka juoni epäonnistuu ja Ahmed Ahne saa kohdata kaikki kalifille suunnittelemansa loput. Hän muuttuu lapseksi, koiraksi, näkymättömäksi tai maailman huono-onnisimmaksi, silitysraudaksi, joutuu matkamuistopallon sisään tai orjaksi, unohtaa kuka on, liukenee lähes olemattomiin, jne. Pitäisikin jostain yrittää löytää albumi "Les retours d d'Iznogoud" vuodelta 1994, joka sisältää tarinoita siitä miten Ahmed Ahne onnistui palaamaan takaisin Bagdadiin

Parhaat Ahmed Ahneet Tabary teki Goscinnyn kanssa. Ilman Goscinnyn käsikirjoituksia – aivan kuten muillakin piirtäjillä (Morris ja Lucky Luke, Uderzo ja Asterix) – tarinat muuttuivat löysemmiksi sähläilyiksi.

Samanstrumffaavaa ja smurffintekevää

Minusta ainoa oikea nimi näille sinisille pikku olennoille on strumffi! Syitä on kolme: alkuperäisnimi (les schtroumpfs), se, että lapsuudessani Ruudussa ja Non-Stopissa seikkaltiin tuolla nimellä sekä se, että smurffi kuulostaa typerämmältä kuin jämäkkä strumffi. Muistelen vieläkin sitä hämmennystä jonka koin, kun löysin 1978 ensimmäiseltä ruotsinmatkaltani "Astrosmurffen och en annorlunda smurf" -albumin.

Historiaa

Vuosina 1972-73 Semic julkaisi muutaman Muffe-albumin. Sitten Ruutu (1973-75) ja Non-Stop (1975-77) julkaisi kymmeniä lyhyitä ja pidempiä strumffi-juttuja. Tämän jälkeen Semic teki pyhäinhäväistyksen ja julkaisi 1980-84 smurffeja.

Strumffit ovat seikkailleet myös Johannes ja Pirkale -tarinoissa. Strumffien maailmanensiesiintyminen oli juuri "Kuusistrumffinen huilu" -tarinassa (Ruutu 1975 ja Otavan albumi 1977). Otavakin on sitten taipunut ja julkaissut 2009 tuon albumin nimellä "Kuusismurffinen huilu".

Miksi smurffit?

Ranskankielinen nimihän on les schtroumpfs. Koska niiden piirtäjä, Peyo, on belgialainen, albumit on melko pian käännetty myös flaamiksi, jolla tuo nimitys olikin de smurfen. Ei ole kovinkaan yllättävää, että englantiin otettiin tuo helpompi the smurfs. Samoin on ruotsin laita. Olen todella ylpeä, että suomeksi heistä tuli strumffeja (kiitokset Soile Kaukorannalle suomennoksista). Siis aluksi.

Joissain maissa on oltu selvästi omaperäisempiä: hyllystäni löytyy Die Schlümpfe saksaksi ja šmoulové tšekiksi.

Vaikuttaisi siltä, että lopullisen niitin arkkuun strumffasi animaatiosarja, jota esitettiin Pätkis-ohjelmassa joskus 1980-luvulla.

Mielipiteeni nimen oikeellisuudesta lienee keski-ikäisen kiukuttelua, sillä kaikki 80-luvulta smurffeja seuranneet taitavat oudoksua strumffi-nimeä.

Kääpiökarhut pulassa

Émile Bravo: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua (Boucle d'or et les sept ours nains), WSOY, 2010.
Suomennos: Mikael Ahlström

Muunnos Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, jossa sekoitetaan hieman rooleja.

Nappasin toissapäivänä kirjastosta tämän lyhyen tarinan, joka on sekä sarjakuva että lastenkirja. Se alkaa siitä, että seitsemän kääpiökarhua saapuu kotiin suolakaivoksestaan ja toteaa jättiläisen nukkuvan sängyissään. Tarinassa sekoilee Kultakutri (kuuluisa jättiläisen tappaja), Lumikki (sängyissä makaava jättiläinen), Pillipiipari, kolmen pienen porsaan viisain porsas, Peukaloinen veljineen (Peikon surmaajia) sekä tietenkin seitsemän kääpiökarhua.

Kultakutrista on tullut Lumikkia suuteleva prinssi, koska hän on räätäli, joka nitisti seitsemän yhdellä iskulla. Lumikki on melko normaali, mutta hän on ahneuksissaan mennyt syömään kääpiökarhujen myrkkyomenan, joka onkin tarkoitettu rottien hoiteluun. Pillipiipari pistäytyy karhujen ovella tarjoamassa palvelujaan ja porsas käy karhujen talon romahdettuja viisastelemässä väärästä rakennusmateriaalin valinnasta.

Seikkailu tuo kaikkien elämään vauhtia: kirjan alkupuolella Kultakutri istuu linnassaan tylsistyneenä ja lopussa karhut pääsevät sänkyihin linnaan, mutta pitävät tylsänä ettei tarvitsekaan enää raataa.

Viime vuosina kaikenlainen satujen uudelleenkierrättäminen ja roolien muuttaminen on ollut hyvin suosittua. Hyviä esimerkkejä näistä postmodernisoiduista saduista löytyy mm. Roald Dahlin runomuotoisesta kirjasta "Tautisia tarinoita" ("Revolting rhymes", 1982).

Itse pidin tästä tarinasta erityisesti kääpiökarhujen vuoksi. Karhut olivat koko tarinan hieman tolaltaan ja haluavat vain päästä nukkumaan. He joutuvat suostuttelemaan prinssiä suutelemaan Lumikkia: "Mutta hänhän on kaunis! Menette naimisiin ja sitä rataa." Heti suudelman jälkeen Kultakutri lupaakin tehdä Lumikille hääpuvun.

Émile Bravo pokkasi kirjasta Goscinny-palkinnon (parhaasta käsikirjoituksesta) Angoulêmen sarjakuvafestareilla 2002.

En ole tullut ostaneeksi tätä kirjaa, mutta kirjastolöytönä se oli mukava. Kirja oli piristävä tuttavuus, joka kannattaa lukaista.

Kvaak.fi:stä löytyy arvio kirjasta.

Arkajalka on kova jätkä

Morris & Goscinny: Arkajalka (Le pied tendre), Otava, 1971.
Suomennos: Soile ja Heikki Kaukoranta

Vanha Baddy (Harold Lucius Badmington) kuolee ja jättää maansa englantilaiselle sukulaispojalleen, Waldolle, joka tulee "vanhaan siirtomaahan" uusille perintömailleen. Baddy on pyytänyt Lucky Lukea suojeleemaan Waldoa. Baddyn maita himoitseva katala Jack Ready aiheuttaa hankaluuksia, mutta Waldon apuna ovat Lucky, hovimestari Jasper ja intiaani-Sam.

Lapsena tutustuin sarjakuviin pitkälti Lucky Luken, Tintin ja Asterixin kautta. Lucky Luke ja Tintti tulivat meille Otavalla työskenneleen äitini kautta ja Asterixit ostettiin. Aku Ankkaa en juuri lukenut, koska sitä ei minulle tilattu pitkällisistä keskusteluista huolimatta.

Pari päivää sitten poimin sohvalta "Arkajalka"-albumin, jonka tyttäreni oli siihen luettuaan jättänyt. Milloinkahan olin viimeksi lukenut sen? Varmaan 15 vuotta sitten. Kuten yleensä kiinnitin tällä kerralla huomiota aivan eri asioihin kuin aiemmin.

Vaikutuin mm. Baddyn Luckylle kirjoittasta kirjeesta, josta Lucky liikuttui niin, että hänellä oli vaikeuksia kääriä sätkää. Useassa kohdassa tarinassa viitattiin kirjeeseen toteamalla, että Waldo (aka Arkajalka) oli Luckyn vaivan arvoinen. Waldon ilmeet (tai lähinnä ilmeettömyys) olivat aivan mahtavia, kun hänet toivotettiin tervetulleeksi tai kun hän oli saanut luodin käsivarteensa. Waldo, joka piti huolen asustaan ja käytöstavoistaan, oli kuitenkin joustava ja terävästi huomioita tekevä. Hän kehotti palvelijaansa suorittamaan siouxien veriveljeysrituaalin ja passitti esi-isän haarniskan variksenpelätiksi. Toisaalta hän teki asiat haluamallaan tavalla ja esimerkiksi muutti vankilan sellin "hienon lontoolaisen kerhon haarakonttoriksi". Waldo oli snobi, mutta silti kova jätkä.

Kun laskin albumin kädestäni, jouduin nostamaan sen suosikkilistallani aika korkealle. Mielipiteeseeni Lucky Lukesta oli ehtinyt vaikuttaa se, että loppupään albumien juonet ovat sekavia ja jollakin tavalla keinotekoisia. Varsinkin Goscinnyn kuoltua niiden taso käytännössä romahti.

Arkajalka oli muuten ensimmäinen suomeksi julkaistu Lucky Luke, joten alkuaikoina lukijoita hemmoteteltiin. Itse arvioisin Lucky Luken kulta-ajan alkaneen albumista "Daltonin serkukset" ("Les cousins Dalton"; Spirou 1957 ja albumina 1958). Viimeiseksi itseäni enemmän liikuttaneeksi albumiksi lukisin "Daltonit pääsevät hoitoon" ("La guerison des Dalton"; Tintin ja albumina 1975).

Luettelo Lucky Luke -albumeista löytyy Kimmo Lakoman hienosta sarjakuvaluettelosta.