Morris & Goscinny: Arkajalka (Le pied tendre), Otava, 1971.
Suomennos: Soile ja Heikki Kaukoranta
Vanha Baddy (Harold Lucius Badmington) kuolee ja jättää maansa englantilaiselle sukulaispojalleen, Waldolle, joka tulee "vanhaan siirtomaahan" uusille perintömailleen. Baddy on pyytänyt Lucky Lukea suojeleemaan Waldoa. Baddyn maita himoitseva katala Jack Ready aiheuttaa hankaluuksia, mutta Waldon apuna ovat Lucky, hovimestari Jasper ja intiaani-Sam.
Lapsena tutustuin sarjakuviin pitkälti Lucky Luken, Tintin ja Asterixin kautta. Lucky Luke ja Tintti tulivat meille Otavalla työskenneleen äitini kautta ja Asterixit ostettiin. Aku Ankkaa en juuri lukenut, koska sitä ei minulle tilattu pitkällisistä keskusteluista huolimatta.
Pari päivää sitten poimin sohvalta "Arkajalka"-albumin, jonka tyttäreni oli siihen luettuaan jättänyt. Milloinkahan olin viimeksi lukenut sen? Varmaan 15 vuotta sitten. Kuten yleensä kiinnitin tällä kerralla huomiota aivan eri asioihin kuin aiemmin.
Vaikutuin mm. Baddyn Luckylle kirjoittasta kirjeesta, josta Lucky liikuttui niin, että hänellä oli vaikeuksia kääriä sätkää. Useassa kohdassa tarinassa viitattiin kirjeeseen toteamalla, että Waldo (aka Arkajalka) oli Luckyn vaivan arvoinen. Waldon ilmeet (tai lähinnä ilmeettömyys) olivat aivan mahtavia, kun hänet toivotettiin tervetulleeksi tai kun hän oli saanut luodin käsivarteensa. Waldo, joka piti huolen asustaan ja käytöstavoistaan, oli kuitenkin joustava ja terävästi huomioita tekevä. Hän kehotti palvelijaansa suorittamaan siouxien veriveljeysrituaalin ja passitti esi-isän haarniskan variksenpelätiksi. Toisaalta hän teki asiat haluamallaan tavalla ja esimerkiksi muutti vankilan sellin "hienon lontoolaisen kerhon haarakonttoriksi". Waldo oli snobi, mutta silti kova jätkä.
Kun laskin albumin kädestäni, jouduin nostamaan sen suosikkilistallani aika korkealle. Mielipiteeseeni Lucky Lukesta oli ehtinyt vaikuttaa se, että loppupään albumien juonet ovat sekavia ja jollakin tavalla keinotekoisia. Varsinkin Goscinnyn kuoltua niiden taso käytännössä romahti.
Arkajalka oli muuten ensimmäinen suomeksi julkaistu Lucky Luke, joten alkuaikoina lukijoita hemmoteteltiin. Itse arvioisin Lucky Luken kulta-ajan alkaneen albumista "Daltonin serkukset" ("Les cousins Dalton"; Spirou 1957 ja albumina 1958). Viimeiseksi itseäni enemmän liikuttaneeksi albumiksi lukisin "Daltonit pääsevät hoitoon" ("La guerison des Dalton"; Tintin ja albumina 1975).
